17.12.2020

Voidaanko nuorten syrjäytymistä ehkäistä urheiluseuroissa?

Nuoren syrjäytyminen on vakava paikka. Se on sitä sekä nuorelle itselleen että hänen lähipiirilleen. Myös yhteiskunta menettää, joskaan kukaan ei tiedä, paljonko jokainen syrjäytynyt nuori maksaa elämänsä aikana yhteiskunnalle. Arviot vaihtelevat 1–2 miljoonan euron välillä nuorta kohden. Syrjäytymisen mittaaminen rahassa voi vaikuttaa kylmältä, mutta on mielestäni välttämätöntä, sillä ongelman pukeminen rahan muotoon tekee sen ymmärrettäväksi myös niille, joilta puuttuu henkilökohtainen yhteys syrjäytyneeseen nuoreen. 

Nuorten syrjäytymisen vastaisessa työssä tehdään paljon hyvää, ja esimerkkejä riittää Me-säätiöstä Aseman Lapsiin ja Ohjaamoista Iceheartsiin. Myös tuloksia on syntynyt, sillä koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien nuorten määrä on laskenut viime vuosina. Työsarkaa kuitenkin riittää, sillä syrjäytyneitä nuoria lasketaan olevan edelleen noin 60 000. Määrä on 15 000 enemmän kuin suomalaisia syntyi vuonna 2019. 

Syrjäytyminen on hankalasti määriteltävä ilmiö. Yleisimmin syrjäytyneellä nuorella tarkoitetaan nuorta, joka ei ole koulussa tai työmarkkinoiden käytettävissä. Kun asiaa kysytään nuorilta itseltään, he kokevat syrjäytymisen keskeiseksi ilmenemisen muodoksi ystävien puutteen ja osattomuuden tunteen. (Ks. syrjäytymisestä esim. Ronkainen & Punamäki 2013.) Ei olekaan ihme, että syrjäytymisen ympärillä käytävässä keskustelussa on erotettavissa kaksi ääripäätä: yhtäällä ovat he, jotka mieltävät syrjäytymisen yksilön valinnoista seuraavaksi asiaksi, toisaalla taas he, jotka kokevat, että kysymys on aina syrjivistä yhteiskuntarakenteista. Luultavasti totuus löytyy tässäkin asiassa välimaastosta. Mielestäni selvää on, että yksilöllä on vastuunsa, mutta yhtä selvää pitäisi olla sen, että yksilöt eivät ole aina valinneet ympäristöjä, jossa valintojaan tekevät. Simone de Beauvouria väljästi mukaillen syrjäytyneeksi ei synnytä vaan syrjäytyneeksi tullaan.

Onneksi monet lähestyvät syrjäytymistä systeemisenä ilmiönä – ilmiönä, joka syntyy yhteiskunnallisten rakenteiden, yksilöiden valintojen ja myös erilaisten yhteensattumien yhteisvaikutuksesta. Ilmiölähtöinen tarkastelu on tarpeen, sillä syrjäytymisen systeemisen luonteen ymmärtäminen mahdollistaa myös toimivien ratkaisujen etsimisen. Kysymys ei ole yksittäisistä tempuista vaan pitkäjänteisestä ja monien eri toimijoiden yhteispelistä. Syrjäytymistä ei voiteta hallinnon siiloleikeillä.

Syrjäytymisen ongelmat alkavat näkyä nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa, mutta sen siemenet kylvetään usein jo lapsuudessa. Siksi myös systeemistä ratkaisua on haettava sieltä, missä tehtävillä tietoisilla ja myös tiedostamattomilla valinnoilla on erityisen suuri merkitys. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö arvioi hiljattain nuoruuden kokemusten merkitystä myöhemmälle elämälle. Hänen mukaansa useimmilla meillä on lapsuudesta muistoja yksittäisistä tapaamisista ja sanoista, jotka ovat jättäneet meihin ikuisen jäljen. En usko olevani täysin väärässä, kun ajattelen, että monet lapsuuden kokemuksista liittyvät urheilun parissa vietettyihin hetkiin. Esimerkiksi KIHU:n erikoistutkija Outi Aarresola on arvioinut, että lapsista ja nuorista lähes 90 prosenttia osallistuu jossain vaiheessa peruskouluikää urheiluseurojen toimintaan. Parhaimmillaan urheiluharrastus tarjoaakin lapselle ja nuorelle  ympäristön, jossa voi kokea sekä onnistumisen tunteita että oppia käsittelemään pettymyksiä. Urheiluharrastus on ollut monille itsestään selvää. Asioiden todellinen arvo paljastuu usein vasta poikkeusaikoina. Korona-aika on tuonut karulla tavalla näkyviin urheiluharrastuksen merkityksellisyyden lasten ja nuorten arjessa.  

Syyllistyisin tietenkin monimutkaisen todellisuuden yksinkertaistamiseen, jos väittäisin, että urheiluharrastus itsessään antaisi immuniteetin syrjäytymistä vastaan. Jo pelkästään viimeaikaiset julkisuudessa olleet ikävät esimerkit osoittavat, että myös urheiluseurojen toiminnassa on käytäntöjä, jotka saattavat jättää lapsiin ja nuoriin vaikeasti umpeutuvia haavoja. Harrastuksessa koettu syrjintä tuottaa vain vahvimmille sitkeyttä, joka kantaa elämän vastoinkäymisissä – useimmille seurauksena on vähintäänkin kolhuja itsetuntoon. 

Ikäviä tapauksia vähättelemättä tutkimus puhuu kuitenkin sen puolesta, että maamme yli 10 000 urheiluseurassa tehdään pyyteetöntä vapaaehtoistyötä hyvin tuloksin. Uskon vahvasti, että urheiluseuroissa tehtävä työ auttaa lapsia ja nuoria kiinnittymään yhteiskuntaan laajemminkin. Samalla uskon, että urheiluseurat voisivat tehdä enemmänkin. 

Aito systeeminen ratkaisu edellyttäisi nykyistä strategisempaa yhteistyötä julkishallinnon ja urheiluseurojen välillä. Tuloillaan oleva sote-uudistus voi toteutuessaan avata uudenlaisia mahdollisuuksia. Kunnilla on vastaisuudessakin paikkansa, mutta leveämmillä hartioilla systeemisen muutoksen ajaminen saattaa olla piirun verran helpompaa. Hartioiden leveyttäkin olennaisempaa nähdäkseni on kuitenkin tahtotila nähdä urheiluseurat kokoaan suurempina toimijoina. Syrjäytymisen ehkäiseminen ei voi olla urheiluseurojen ydintehtävä, mutta uskon, että urheiluseurat olisivat tähän valmiimpia kuin usein ajatellaan. Pyörää ei kannata keksiä uudestaan, sillä hyvään alkuun päästäisiin jo sillä, jos hyvinvointialueilla (tai kunnissa) katsottaisiin yhdessä urheiluseurojen kanssa niiden toiminnasta käytäntöjä, jotka tuottavat lapsille ja nuorille paitsi onnistumisia kilpakentillä myös laajempaa yhteisöön kuulumisen tunnetta. Mukaan ottaminen ei ole syrjäytymisen vastakohta, mutta voi toimia tehokkaana sellaisen ehkäisijänä. Olennaista on, että tavoitteet ovat realistisia, mielekkäällä tavalla mitattavia ja tavoitteiden saavuttamisesta myös palkittaisiin. 

Harri Jalonen
Professori
Vaasan yliopisto
Parinkymmenen vuoden kokemus vapaaehtoistyöstä urheiluseurassa