25.8.2021

Sarjan edelliset kirjoittajat ovat nostaneet vuorollaan aiheita, joita itsekin pyörittelin blogia suunnitellessani. Pajatso ei ole vielä tyhjä, mutta turha lähteä toistamaan jo kerrottua, vaikka niihin saatan toki viitata. Mistä kulmasta siis kirjoittaa? Miten tuoda esiin urheiluseuran tekemän työn konkreettinen arvo syrjäytymisen ehkäisemisessä? Ehkäpä tarinan – urheilijan tarinan kautta, mietin. Ja tartuin toimeen.

Ura ja sen päätös…

Jokainen urheilija kohtaa urallaan sen hetken, jolloin viimeinen spurtti on vedetty, viimeinen koppi otettu ja viimeinen maali viimeistelty. Urheilijan ura on ammatillisessa mielessä parhaimmillaankin lyhyt, vaikka toki vaikkapa 35-vuotiaana lopettava urheilija on rakastamansa lajin parissa viettänyt aikaa todennäköisesti sen 30 vuotta. Ammattina se on tuossa vaiheessa ollut parhaimmillaan päälle 15 vuotta. Toinen noin 30-vuotinen rupeama olisi kuitenkin edessä, ja jos siihen pääsee hyvin valmistautuneena, on tie auki. Mutta kaikkien tie ei ole mutkaton. Kaikki eivät pysty valmistautumaan tulevaan, sillä tuleva voi tuoda tullessaan uran sekunneissa päättävän tapahtuman. Onnekkaita ovat ne, jotka pääsevät uransa lopettamaan suorilta jaloilta, omilla ehdoillaan. Vaikka onni suosii rohkeaa, kaikille ei tätä mahdollisuutta suoda, ja tuo sekunnin kestävä hetki voi pahimmillaan viedä ympäriltä kaiken – toimeentulon, yhteisön, ystäväpiirin – sen asian, jonka osaat ja jota olet tehnyt lähes koko siihenastisen elämäsi. Kun tämä kaikki viedään pois, ei ole ihme, että kovimmankin suuntavaisto saattaa olla hukassa.

…ja mitä sen jälkeen

On uran päätös ollut suunniteltu tai ei, on urheilija tilanteessa, jossa oma identiteetti on rakennettava uudelleen. Urheilu-ura on todellinen korkeakoulu elämään, sillä se tarjoaa lukuisia taitoja, joita voi hyödyntää lukemattomilla eri osa-alueilla. Vai mitä sanotte työntekijästä, joka on järjestelmällinen, luotettava, ryhmässä erinomaisesti toimiva johtajatyyppi, jolla on kova vaatimustaso ja paineensietokyky, ja joka on loistava esiintyjä? Aina kaikki tämä ei toki tule samassa paketissa, mutta muun muassa näitä ominaisuuksia pitkä urheilu-ura vahvistaa, eivätkä ne työelämässä ole ainakaan haitaksi.

Urheilu-ura ei toki lopu kaikilta 35- tai 40-vuotiaina. Se voi päättyä 26-vuotiaana tai 14-vuotiaana, monestakin eri syystä. Syistä ja lopettamisiästä huolimatta urheilijan takana on seura, joka mahdollistaa urheilijalle edellytykset suoriutua urheilijana. Seura, jolla on kaikki mahdollisuudet taata ja mahdollistaa urheilijalle edellytykset suoriutua myös uran jälkeen, loppuu se ura sitten miten ja milloin tahansa.

Jo seurojen omassa toiminnassa on huomattava määrä muitakin rooleja kuin pelkästään urheilijan rooli. Valmentaja, joukkueenjohtaja, huoltaja, seuratoimija, tuomari… Ja kun mukaan otetaan vielä seurojen sidosryhmien tarjoamat mahdollisuudet, on lautasella yhtäkkiä vaihtoehto poikineen. Se, mitä seurojen tulee osata tehdä, on näiden mahdollisuuksien tekeminen näkyväksi ja kynnyksien poistaminen. Näin mahdollistettaisiin se, ettei kaikki tuttu ja turvallinen siitä ympäriltä katoa, vaikka uran loppu tulisikin vastaan yllättäen.

Kaikkea kaikille?

Niin, pitääkö kaiken olla kaikille mahdollista? Ihan pystymetsästä ei välttämättä olla valmiita valmentajia, eikä pitkä urheilu-ura automaattisesti valmista urheilutoimenjohtajaksi. Mikä siis neuvoksi?
 Edellä mainittujen mahdollisuuksien avaamisen rinnalla tulisi kulkea myös osaamisen kehittämisen tie. Seurojen ei tarvitse, eikä pidäkään tehdä kaikkea itse, mutta koulutukseen ohjaaminen on seurallekin erinomainen sijoitus tulevaisuuteen, sillä tehtävässä kuin tehtävässä on helpompaa toimia ja menestymisen edellytykset lisääntyvät, kun eväät ovat paremmat. Tärkeää on havaita lahjakkuuksia – aivan kuten urheilijanakin – ja löytää oikeat ihmiset oikeisiin tehtäviin, antaa aikaa ja mahdollisuuksia ja tukea urheilijaa uudella tiellä

Moni urheilija on tämän tien löytänyt, ja sillä myös menestynyt. Monen menestys on toisaalta ollut vaatimatonta, ja totta kai moni on myös tieltä eksynyt, jos on sille ensinkään edes löytänyt. Sataprosenttiseen onnistumiseen tuskin päästään, mutta kuten urheilijatkin, siihen myös seurat tähtäävät. Ja minkä täyttymyksen ne tuolla työllä tarjoavatkaan, niin urheilijoille kuin seuralle itselleen.

Olen pitkään ja hartaasti jakanut Porin Ässien entisen toimitusjohtaja Eeva Perttulan legendaarista lausetta ”me ei voida pelata vain lätkää”. Jos me haluamme menestyä ja jos me haluamme nostaa itsemme ansaitsemaamme yhteiskunnalliseen asemaan, jossa olemme päätöksenteon etulinjassa niin normaalina aikana kuin kriisienkin keskellä, meidän täytyy tehdä muutakin kuin sitä lajiamme. Ja niinhän urheiluseurat, nuo syrjäytymisen ehkäisijät ja huikeat hengenpelastajat tekevätkin, yhä laajemmissa määrin.

Kim Ekroos
Vantaan Jalkapalloseuran toiminnanjohtaja
Turun AMK:n urheilujohtamisen alumni (YAMK)
Jalkapallo ammattina vuodesta 1997

28 hei

Virkatyönä syrjäytymistä vastaan vaikea taistella

Suomen vanhin urheiluseura, Segelföreningen i Björneborg (BSF) perustettiin Porissa 1856. Urheiluseurojen historia on pitkä ja ...

Jaakko Haltia

Lue lisää

30 kes

Valmentajuuden merkitys dropout-ilmiöön

Crace ja Temple (2015) jakavat Drop out -ilmiöön vaikuttavat tekijät kolmeen osaa: Sisäiset, rakenteelliset ja ihmistenvälise...

Alpo Suhonen

Lue lisää

14 tam

Meillä ei ole varaa menettää urheiluseurojamme

12.3.2020. Aamupäivä alkaa synkissä tunnelmissa. Lähes jokainen puhelu koskee koronaviruksen vaikutusta TPS jalkapallon toimin...

Arto Kuuluvainen

Lue lisää

17 jou

Voidaanko nuorten syrjäytymistä ehkäistä urheiluseuroissa?

Nuoren syrjäytyminen on vakava paikka. Se on sitä sekä nuorelle itselleen että hänen lähipiirilleen. Myös yhteiskunta menet...

Harri Jalonen

Lue lisää

13 mar

Seuratyön vaikuttavin rooli yksinäisyyden ja syrjäytymisen ehkäisyssä

Nuoret ja lapset voivat yhteiskunnassamme pääosin hyvin. Kahtiajakautuminen näkyy kuitenkin hyvinvointieroissa kasvavassa mää...

Kaisa Lepola

Lue lisää